Saman meren rannoilla

Olemme valinneet ensimmäisen Helsinki Biennaalin kantaviksi ajatuksiksi yhteenkytkeytymisen ja siitä johtuvan keskinäisen riippuvuuden. Ne ovat laaja viitekehys, joka avautuu moniksi erilaisiksi teemoiksi. Näiden näkökulmien valinta tuntui hyvin luontevalta parhaillaan käynnissä olevan ekologisen kriisin keskellä, ja myös siksi, että työskentelemme Vallisaaren kaltaisessa erityisessä paikassa.

Olemme antaneet biennaalille nimen Sama meri. Sama meri on yhteenkytkeytymisen metafora. Se viittaa siihen, että maapallolla kaikki on riippuvaista toisistaan ja minkään toiminnan vaikutuksia ei voi irrottaa ympäristöstä. Olemme ympäristökriisin edessä saman meren rannoilla. Mutta samalla tavoin kuin meri on erilainen eri paikoissa ja eri hetkinä, ovat myös kriisin vaikutukset eri puolilla maailmaa, eri ihmisille ja eri lajeille hyvin erilaiset.

Yhteenkytkeytyminen ja siitä seuraava keskinäinen riippuvuus ilmenevät Helsinki Biennaalin teoksissa monin eri tavoin. Joissakin teoksissa ne on sisäänrakennettu jo teosten fyysiseen rakenteeseen.

Kun Vallisaareen saavutaan lautalla, ensimmäinen näkymä Biennaaliin on Jaakko Niemelän suurikokoinen installaatio. Siinä kiteytyy keskinäisen riippuvuuden ajatus, sillä teoksen rakenteet kannattelevat toinen toisiaan. Teos konkretisoi myös merenpinnan nousun uhkaa. Tadashi Kawamata rakentaa Vallisaareen oman majakan, jonka materiaalit näyttävät näennäisen kaoottiselta rykelmältä, mutta muodostavat toisiaan tukevan kokonaisuuden. Janet Echelmanin teos on solmittu kalaverkon tapaan, ja yhden osan liikahdus tuulessa saa koko teoksen aaltoilemaan.

Meri yhdistää meidät myös Biennaalin päätapahtumapaikkaan, Vallisaareen.

Vallisaari on siis kuratoinnin konkreettinen ja käsitteellinen lähtökohta. Vallisaari on ainutlaatuinen luonto- ja kulttuurihistoriallinen kohde ja olemme halunneet työskennellä siellä paikkasidonnaisesti siten, että teokset asettuvat aitoon vuorovaikutukseen ympäristön kanssa. Olemme pyrkineet siihen, että jokaisella teoksella on syynsä olla siellä, missä se on.

Vallisaaressa taide sijoittuu vanhan tykkitien varrelle, joko vanhoihin asuinrakennuksiin tai ruutikellareihin tai tarkoin harkittuihin ulkotiloihin. Taiteen tekeminen ja esittäminen Vallisaaressa vaatii yhteistyötä saarta hallinnoivan Metsähallituksen, suojelubiologien ja rakennussuojelua valvovan Museoviraston kanssa. Jokainen teosidea ja -paikka on arvioitu luonnon- ja rakennussuojelun sekä yleisöturvallisuuden näkökulmista.

Taide rinnastuu Vallisaaren luontoon ja sen historiaan – ja avaa uusia, yllättäviäkin näkökulmia tähän upeaan ympäristöön, mutta samalla se myös peilaa laajemmin oman aikamme ilmiöitä.

Tilat osaksi teosta

Monet teoksia ympäröivät paikat ja tilat muuttuvat osaksi teosta. Näin esimerkiksi Dafna Maimonin teoksessa, jossa ruutikellari muuttuu ihmisen suolistoksi tai Cardiff&Millerin teoksessa, jossa ympäröivästä metsästä tulee kertoja. Maaria Wirkkala käyttää Aleksanterinpatterin holvikellareiden tilaa installaationsa materiaalina, ja Katharina Grosse muuttaa Vallisaaren vanhan purkukuntoisen koulurakennuksen ympäristöineen maalaukseksi. Alicja Kwaden peili puolestaan sekoittaa yhteen kahden saaren, Vallisaaren ja Kuninkaansaaren, horisontit.

Taiteilijoista suurin osa työskentelee siis paikkasidonnaisesti Vallisaaressa, ja valitsemamme olemassaolevat teokset asettuvat nekin vuoropuheluun saaren kanssa. Myös mantereella olevat teokset liittyvät Vallisaaresta nouseviin teemoihin ja biennaalin laajempaan viitekehykseen, ajatukseen kaiken yhteen kytkeytymisestä.

Vallisaaresta nousevia teemoja ja lähestymistapoja on neljä: luontoyhteys, rajat ja identiteetit, aika ja muutos sekä empatia ja yhteisyys.

Luontoyhteys

Globaali ekologinen kriisi ja Vallisaaren ainutlaatuinen luonto ovat johdattaneet monet taiteilijat luontoyhteyden äärelle. Tässä tematiikassa yhteenkytkeytyminen ja keskinäinen riippuvuus konkretisoituvat ehkä kaikkein ilmeisimmin. Taiteilijat tarkastelevat erilaisia luonnon prosesseja, ihmisen suhdetta muihin lajeihin tai erilaisia materiaaleja, elementtejä ja ekosysteemeitä kuten vettä, maaperää ja metsää.

Teemu Lehmusruusu on tehnyt yhteistyötä VTT:n tutkijoiden kanssa sienimateriaaliin liittyen. Hänen teoksessaan kuullaan maaperän eliöitä teknologian avulla. Anonyymi taiteilijaryhmä ATTAKWAD on kiinnostunut Vallisaaren puiden käävistä. Tuomas A. Laitinen rinnastaa luonnon mikro- ja makrotason eliöitä ja prosesseja. Hänen teoksensa toimii elävän organismin tavoin ja muuntuu jatkuvasti biennaalin aikana. Gustafsson&Haapojan teosten ytimessä on kaikkien elollisten tasa-arvo ja yhteys toisiinsa sekä elottomaan luontoon. Heidän näyttelynsä käynnistää biennaalin ja on esillä Tennispalatsissa 17. tammikuuta 2021 asti. Antti Majava kartoittaa purjehduksillaan energian menneisyyttä ja tulevaisuutta. Hanna Tuulikki puolestaan käsittelee suomalaista metsää sekä myyttisenä paikkana että illuusiona suomalaisesta identiteetistä.

Osa teoksista liittyy alkuperäiskulttuurien oikeuteen omaan maahan. Samnang Khvayn sekä Outi Pieskin ja hänen tyttäriensä Birit ja Katja Haarlan teokset käsittelevät alkuperäiskansojen luontoyhteyttä, sen rikkoutumista ja takaisintavoittelua.

Taiteilijakollektiivi Honkasalo-Niemi-Virtasen teoksessa ihmiselämä alkaa vedestä ja palaa lopulta veteen. Wanuri Kahiun elokuvassa veden ja puhtaan maaperän elintärkeys tulee näkyväksi niiden puutteen kautta.

Kuratointiprosessissa meille ovat olleet arvokkaita muun muassa keskustelut postfossiilisuudesta ja ekologisesta jälleenrakennuksesta näitä asioita tutkivan Bios-tutkimusyksikön kanssa. Olemme kutsuneet Bioksen myös Vallisaareen: se avaa kesäksi saarella tutkimusaseman, joka esittelee monitieteistä ympäristötutkimusta.

Rajat ja identiteetit

Rajat ja identiteetit liittyvät Vallisaareen niin symbolisesti kuin konkreettisestikin. Vallisaari on rakennettu ylläpitämään ja varmistamaan valtioiden välisiä rajoja. Saaren sisälläkin on ollut kiellettyjä ja sallittuja paikkoja. Nykyään saari on jaettu kahteen osaan: yleisölle avoimeen virkistysalueeseen ja suljettuun suojelualueeseen. Tähän Vallisaaren kahtiajakautuneeseen luonteeseen viittaa Zodiakin tuottama Joni Kärkkäisen ja Jukka Tarvaisen Muuri-teos Töölönlahdella. Se kutsuu ylittämään rajoja, harrastamaan parkouria, ja sen ympärillä järjestetään erilaisia tapahtumia pitkin kesää. Hayoun Kwonin animaatiossa Etelä- ja Pohjois-Korean välinen suljettu rajavyöhyke rinnastuu Vallisaaren sotilaalliseen historiaan ja luonnontilaan palautuneeseen ympäristöön.

Jotkut taiteilijoista tarkastelevat sitä, miten identiteetit rakentuvat kodin, paikkaan kuulumisen ja pois lähtemisen kautta. Näihin teemoihin kytkeytyvät aihepiirit kuten rajat, väkivalta, yhteiskunnalliset mullistukset, muuttoliike ja pakolaisuus. Mario Rizzi ja Baran Caginli käsittelevät kodin menettämistä pakolaisuuden näkökulmasta. Caginli tarkastelee myös sodankäyntiä, sen luomia rajoja ja niiden väkivaltaista ylittämistä. Uwa Iduozeen valokuvissa tarkastellaan identiteettiä kahden maan välissä. Vallisaari – toisaalta puolustuslinnakkeena, toisaalta moninaisten vaikutteiden sekoittumisen tuloksena – voi versoa dialogia eri ajatusmallien välillä ja purkaa suljettuja identiteettien ja alueiden linnakkeita.

Osa taiteilijoista on löytänyt aiheensa Vallisaaren entisten asukkaiden arjesta, kuten Inga Meldere, joka keräsi muistoja ihmisiltä, jotka viettivät siellä lapsuuttaan 1950–70-luvuilla. Vallisaaren historiasta löytyi myös saaren oma taiteilija, Topi Kautonen, joka asui saaressa sotien jälkeen ja työskenteli Puolustusvoimien sääasemalla. Hän maalasi Vallisaaren maisemia, sään ilmiöitä ja valoa. Kautosen teokset palaavat biennaalin ajaksi kotiin.

Aika ja muutos

Vallisaaressa ihmisen aika on ollut verrattain lyhyt mutta jälki raju. Saarta on hyödynnetty monin tavoin historian kuluessa, ja joskus se on ollut hakattuna täysin puuttomaksi. Rakennukset, maavallit ja tiet ovat muokanneet sen maastoa, ja sen pintaa ovat runnelleet räjähdykset, kaivaminen ja Kustaanmiekan laivaväylän laajentaminen. Viimeisin muutos on ollut saaren mantereeseen kytkevän vesi- ja viemäriverkoston rakentaminen.

Samir Bhowmik tarkastelee teoksissaan infrastruktuurin rakentamisen vaikutusta ympäristöön ja sitä, miten maiseman katoamisen myötä myös kulttuurista muistia katoaa. EGS puolestaan palauttaa kaupungin rakentumisen myötä kadonneita saaria takaisin paikoilleen ja lisää joukkoon muutaman kuvitteellisenkin. Yksi näistä kahdeksasta saaresta tulee Vallisaareen, loput seitsemän eri puolille kaupunkia.

Aika on aineetonta, mutta hahmotamme sitä ja sen kulumista – sekä muutosta – usein materiaalisten elementtien kautta.

Marja Kanervo on muuttanut Vallisaaren luotsitalon asunnot hienovaraiseksi kokonaistaideteokseksi, jossa ihmisen elämän kesto ja katoavaisuus tulee näkyväksi käytöstä poistuneiden esineiden, pölyn kerrostumien ja valonläikkien kautta. Jussi Kivi muuttaa yhden Luotsitalon 80-luvun asuun jääneistä huoneistoista eräänlaiseksi katoavaisuuden museoksi, jossa kohdataan saarelta löydettyjä eri aikojen fragmentteja. Taiteilijakaksikko Niskanen&Salo muuttaa teoksessaan valot ääniksi ja musiikiksi. Teos on kuvattu tähtitieteellisen ajanlaskun käännekohdassa, kesäpäivänseisauksen molemmin puolin, jolloin vuodenkiertoa mittaava valoisuuden määrä on hetken ajan sama. .

Kaupungille sijoittuva Janet Echelmanin teos muistuttaa siitä, miten aika kytkeytyy fyysiseen maailmaan: sen nimi viittaa maanjäristykseen, jonka voima siirsi maapallon massaa siten, että pallon pyörähdys nopeutui yhtenä päivänä 1,78 mikrosekuntia – ja saman verran aikaa ”katosi” ajanlaskustamme. Geologisen ajan mittakaava hahmottuu Sari Palosaaren teoksessa omaan tahtiinsa halkeavissa kivissä ja Alicja Kwaden toisessa teoksessa, jossa kivien juonteet, kerrokset ja värit paljastavat kivien muinaisen syntyprosessin. Laura Könösen teoksen voi ymmärtää symbolisena kuvauksena muutoksesta, jossa jokin suuri ja ikuiseksi mielletty – esimerkiksi totunnainen ajattelu, uskomus tai elämäntapa – murtuu peruuttamattomasti. IC-98 viittaa teoksissaan sivilisaatioiden hiipumiseen ja ihmisen jälkeiseen aikaan, jota mittaavat enää luonnon prosessit.

Yhteisyys ja empatia

Pyrkimys yhteisyyteen ja empatiaan on monien biennaalin taiteilijoiden tekemisen ytimessä. Empatia auttaa ymmärtämään meidän ja muiden elämän yhteenkietoutumista. Taide eri muodoissaan antaa mahdollisuuksia oppia ja opettaa empatiaa.

Paweł Althamer on toteuttanut teoksensa yhteistyössä Suomenlinnan avovankien kanssa. Vankien elämäntarinat toimivat myös empatiaharjoituksena. Kuyngwoo Chunin teokset rakentuvat nekin yhteisöllisesti. Niissä keskeistä on kommunikaatio, kuuntelu ja toisten kohdalle pysähtyminen – olivat he sitten ihmisiä tai vaikka lintuja. Chunin teoksissa ihmisten yksityisistä teoista rakentuu jotakin yhteistä. Kohtaaminen on myös Meiju Niskalan radikaalin empatian praktiikan ja yhteisöllisen työskentelytavan ytimessä. Pasi Aution lintudisko houkuttaa mukaan tanssiin ja yhteiseen hauskanpitoon, mutta muistuttaa samalla lintujen lajikadosta. Rirkrit Tiravanija ja Antto Melasniemi kutsuvat ihmisiä yhteisen aterian äärelle HAM-kulmaan rakennettavaan installaatioon.

Christine ja Margaret Wertheimin yhteisöllisen projektin, Helsingin koralliriutan tekemiseen odotetaan osallistuvan ainakin 5 000 helsinkiläistä, mikä on suurin määrä osallistujia, mitä missään maailmalla on aiemmin osallistunut tähän teoskonseptiin. Koralliriutan virkkaaja voi samaistua siihen, miten koralli syntyy hitaasti lukuisten eliöiden kasvaessa yhteen. Samalla voi hahmottaa oman tekemisensä osana monien eri yksilöiden työn kokonaisuutta. Teos muistuttaa korallien, meren ja ekosysteemien haavoittuvuudesta mutta myös siitä, mitä voisimmekaan saada aikaiseksi, jos tarttuisimme toimeen yhdessä.

Ajatus samasta merestä sisältää yhteisyyden ja erilaisten tilanteiden lisäksi myös vastuun: jaamme yhteisen planeetan, jossa jokainen asia vaikuttaa toiseen ja jossa selviytymisemme riippuu perustavanlaatuisesti toisistamme ja ympäristöstämme. Taiteella on tässä tilanteessa tärkeä tehtävä ja potentiaali keskustelun, ymmärryksen ja empatian vahvistajana.

Pirkko Siitari ja Taru Tappola, Helsinki Biennaali 2021:n pääkuraattorit